Kuvajainen

Talvi on piirtänyt maahan hyiset kengänjäljet
       juoksen kaatumatta

päämäärä on mielenterveysongelma.

Kuutioitumista

Äänestä kuulee, kun auto ajaa talon ohi. Minä muutun alituisesti samaksi kuin olen jo ollut. Kun ajattelen tätä, menen herkistyneeseen tilaan ja yritän muistella, minkälainen olen ollut, kuka ja missä. Minkälaisia jumalia olen palvonut ja kuinka olen osoittanut solidaarisuutta tai kuinka olen ajautunut tämän elämän uhriksi. Minulla on ollut monta kotia ja kotien piirteisiin kuuluu, että ne ovat olleet pieniä, yksi tai kaksi isompaa, kaikki yhteen niputettuja kuutiometrejä ahdettu täyteen tavaraa, joka on tarttunut mukaan kuin takiainen. Tavara määrittää kodin, se muodostaa viipyilevän kokoelman menneestä ja yhtyy nykyhetkeen kyseisen tilan attribuutiksi, tavara tekee huoneistosta kodin. Jos minulla ei olisi tavaraa, minulla ei olisi kotia, vai olisiko? Jos käteni olisivat jalat, ja jos vaitonaisuus olisi sosiaalinen ominaisuus, jos piirtäisin ajattelemalla kurittoman koiran! Päällekkäin ladotut kuutiosumput, kaupungin tahmeat ontelot, niissä ihminen tekee liikkeitään ja suorittaa salatut rituaalit, kovin tiiviitä ajatuksia ajatellen - tämä laji on oppinut sopeutumaan ahtautumalla yhteen. Me olemme asuntojen kotitontut, betonikuutioiden kynttilänsydämet, tavaroita omistavat yösydämellänukkujat ja -valvojat. Tämä on yhteisö koodattuna tuntemattomalla kielellä, pirstoutuneen kurkiauran hajanainen olemus. Kuinka tämä kaupunki onkaan ripoteltu inhimillisyyden pisaroin, kuinka verkkokalvot täyttyvätkään aamuruuhkien  painosta ja kuinka tiukkaan on tatuoitu maailma meihin!

Horjuvat huiput

Yötaivas on laskeutunut vielä mutisevan kaupungin ylle: kaupungin, jolla on tuhat kiemurtelevaa katua ja parvi puluja tepastelemassa jokaisella niistä. Kadut ovat suunnaton käärme, joka syö kaikkia tuhatta häntäänsä kiertyneenä tuomiokirkon tai kansallisarkiston ympärille. Katukiveys on kostunut iltaisesta sateesta; kaupungissa on pieniä kiviä kaduilla, mutta kaupungissa ei ole kaduilla juurikaan isoja kiviä, koska ne on perustamisvaiheessa raivattu tai räjäytetty ja veistetty rakennuskiviksi, aseteltu kannattamaan muureja ja seiniä massiivisten kattorakennelmien tueksi. Kaupunki on yhtä kattojen merta, talojen huippujen vuoristoa, kadut jaloissaan kiemurrellen, petollisina ja arvaamattomina kuin käärmeet tai vanha sisukas nainen.

Silmien on osoitettava kaupungin seinään, punatiilestä muurattuun muuriin, joka hämärtyy illan pimetessä ja sulautuu yön syliin kuin hieno savi. Silmien tehtävä on osoittaa suunta, hahmottaa verkosto katujen ja kujien; kaupunki on tunnettava aistin voimin, kuulolla se ei onnistu, sormet eivät yllä kaupungin ympäri, siispä silmillä on katsottava muurit ja kiveyksen laattojen välistä päitään nostelevat leskenlehdet tai laatalle osittain laskeutuvat ratamot.

Oi silmät ja niiden osoittava havainto! Niin paljon silmät vangitsevat sanoja ja korkeiden rakennusten huippuja, mastoja ja antenneja, erilaisten lauhdutinten ja tuuletinten piirtymistä keltaisenharmaaseen taivaanrantaan - oi silmät!

Me olemme kävelleet tuhat kujaa ja hiekkaista polkua, kaupungissa miljoona kiveä viemäriverkoston seittimäisenä kuorena. Jos kaupunki olisi kylä, sen jokaisella huipulla olisi tarina, mutta kaupunki on tarinaton, toteava välttämättömyyksien kasauma, kaunis sinällään. Sillä on arvo, se on jalostettu vuosien saatossa lukemattomin känsittynein ja sierettynein sormin; voimakkain käsivarsin ja jänteikkäin jaloin on kaupungin kivet kasattu.

Kaupungin tullessa havaituksi sen kivinen habitus notkahtaa.

Tuulessa

Lenkkitossun iskeytyessä katukiveystä vasten sukellan askelteni hulvattomaan rytmiin. Kenkä, toinen kenkä, sama alusta. Matkan taittuessa ylittyy moni kivi ja pullonkorkki, mutta samalla etääntyy nuoruus ja syntymän armoitettu hetki - tällä matkalla aikajanaa pitkin satunnaista loppuasetelmaa kohti, joka odotuttaa itseään joskus, joskus taas kiitää kohti kuin keihäs. Ja vauhti on ainainen matkakumppani; sen tarkka ja vääjäämätön rytmi, askelten sarjatuli ja ohitetut asemat, ne muodostavat kuvanauhan, kaitafilmin, tapahtumisen kuva kuvalta, miljöön sekä kaikki kuolemattomat kohtaamiset, jotka palautuvat mieliin vielä vuosien jälkeen! Oi ikuinen taival, hajanaiset etapit ja kaikki kohti ropisevat kohtalot sekä niiden sekasortoinen leikki!

Tämä on elämä, silmätön ja nenätön matkalainen, korvamerkitty aikakausi, sekuntien siunattu viljelmä. Kuin unessa poljemme jaloilla tahtia kuolemaa kohti, rakastaaksemme ja vihataksemme, emme kuitenkaan kuolemassa, vaan aina nyt. On myös helppo antaa päivien livahtaa sormien välitse, tavoitella niitä sitten kaikin käsin haromalla kun on jo liian myöhäistä ja uudet päivät ulottuvilla.

Elämällä on tuulen ryhti.

Vuodenajoista yksi

Toisinaan palaan menneeseen kuin pieneen huomaamattomaan huoneeseen ja elän uudestaan hetkiä, jotka ovat valikoituneet muistini vuorenhuipuiksi. Lämpimin muistoni on syksyinen koulumatka. Se ei ollut pitkä, vain vajaa kilometri kävellen ensin pihakatuja ja sitten kävelytietä, mutta ennen kaikkea muistan pihakadut ja niiden paksun ja märän mutta ilmavan vaahteranlehtipeitteen, jossa kahlasin lenkkitossuillani kuin kuohkeassa hiekassa. Riemunkirjavat lehdet maassa ja puiden oksille hirtettyinä valaisivat koko kaikkeuden värikkäällä valollaan ja maailma tuntui kovin pieneltä ja ennen kaikkea saavutettavalta - kaikki oli käsieni ulottuvissa, muutaman vuoden ja muutaman metrin ja muutaman teon päässä. Mikään ei ollut liian kaukaista tai tavoittamattomissa. Ehkä se tosiseikka että koulussa opeteltiin ympäristön ja yhteiskunnan alkeita sai kaiken tuntumaan niin pieneltä ja järjelliseltä ja saavutettavalta. En ollut vielä törmännyt vaikeisiin moraalisiin kysymyksiin tai paradokseihin, joilla on tapana karistaa järkeisusko julmalla satunnaisuudellaan ja repivällä osuvuudellaan. Maailma oli vielä näyttävä kyntensä minulle - ei tosin vielä moneen vuoteen, moneen moneen syksyyn, jotka kuitenkin vuosi vuodelta kadottivat jotakin taianomaisuudestaan ja muotoutuivat rutiininomaiseksi vuodenajan vaihteluksi, kokonaisen universumin kellon varmaksi ja vääjäämättömäksi tikitykseksi, joka ei lopulta juurikaan jättänyt sijaa valloittajuudelle ja hallitsijuudelle.

Koristeellisen hohdon kaikottua elämästä muodostuu vain venytetty rikkinäinen talja, josta aurinko sieltä täältä paistaa läpi ja joka kuluu, kuluttaa itseään lähetessään loppuaan askel askeleelta ja hengenveto hengenvedolta. Olemiseeni sisältyy vääjäämättömän tarkka irrationaalisuus, se on repivän tuskallisen sattuman tartuttama rytmi.

Aikakyykky

Maalaan katseellani esineiden viivat ja olemisen usvan. Kysyn itseltäni kysymyksen, jonka vastausta en halua tietää. Huone on niin hiljaa. Muistan kuinka olin lapsi ja kuinka esineillä oli leikin merkitys. Nyt analysoin materian paljoutta kykenemättä näkemään siinä mitään elävää, mielenkiintoista tai huvittavaa - on vain aineen paljous ja sen edessä sanojen ja nimien verkko. Haron partaani sormilla ja menen pois itsestäni, hetkeksi, kuin käymään naapurissa, joka on hyvin vanha ihminen eikä halua kuunnella vaikka kuulisi. Sitten olen taas ruumiini karvat ja kouristeleva liha, levoton luusto, kirjaimin nimetty aineen kokonaisuus, yksilö, paljoudesta poimittu otos...minä en enää näe, kuinka helppoa olisi paeta, ei, olen ajatuksella kiinni yksilöni värähtelevässä eksistenssissä ja imeskellessäni hampaitani oivallan, että pako on ainoa merkittävä preesenssin aukko.

Olen suunnitellut kirjoittavani kirjan, kokoavani ajatuksista jonkinlaisen kokonaisuuden, jota voisi käännellä käsissä ja maistella suulla. En ole vakuuttunut siitä, että tapani kokea olisi muista ihmisistä mielenkiintoinen; se on minun ominaispiirteeni, sokean sokeus, mykän vastentahtoisuus puhua, lukittautuminen vammaan kuin rikokseen tai jääminen pois junasta, johon olisi ollut pakko ehtiä. Shakkinappulat pöydällä muodostavat mieleni kuvan. Verhojen laskeutuminen huonetta pitkin alas kuin kuninkaallinen audienssi! On sanomattakin selvää, että harhaisuus on todellisuuden kuvaamiseen keskittyvä taiteenlaji.

Kuin unen

Minä olen nähnyt itseni kuin unen

kylmä tuuli nuolee katujen ihoa
              jokainen askel
jokainen ele, liike
uppoaa maisemaan kuin ohjus

minun syöpyessäni aamun silmiin
          sormet auki, rivo ruumis
kuin tympeä säkki ja sen
                            mitätön sielu.

Olen vaiti, valoton

Seinillä surujen varjot.

Olen vaiti, valoton, sormet
                      putovat lattiaan

Huudan kaikki syntini suullisella mustaa multaa
ja arpikudos, ruumiin kuori, tuhat unohdettua veritekoa

yksi muistettu maalaa punaisiksi kaikki

Tulevaisuus on reikä kankaassa, olen
       ajatellut hukkua mieleeni hiljaa

olen liian lapsi, elääkseni,
                       veri
piirretty rumiin suoniin.

Vapaudelle sanoa

Harhaillen

Osaamatta heittäytyä rennoksi ja karistaa ajatukset kouristun keskelle lausetta jäätyen kiinni sanoihini kuin mikäkin ruoste. Kuitenkin ominaispiirteeni, harhailu, ottaa pian vallan ja tuotapikaa pujottelen sanojen ja ajatusten sokkelossa piittaamatta, huoletta, taipuisana kuin kaisla ja murtumattomana kuin joustava muovi, tässä tilassa tiedän, mikä ei ole olennaista ja vain tämä epäolennainen on minulle olennaista, täyttä, olemassolevaa, vakaasti vallitsevaa ja kaiken massan kannattavaa nestettä, nestettä, jonka viskositeetti ja samettinen hohto antavat sille niin ominaisen alkuvoimaisen elementin luonteen, voimakkaan massan, jossa ajattelu levittäytyy ja kasvattaa villit, joustavat terälehdet ja pian on usvan keskeltä mahdotonta erottaa mitään yksittäistä, kaikki on levittäytynyt tasaisesti paletille joka potentiaalisesti omaa jokaisen muodon.

Unettomuudesta

Emile Ciorankin kärsi niin monen muun ohella unettomuudesta ja piti sitä jopa porttina maailman absurdiuden kokemiseen. Itse näkisin unettomuuden pikemminkin välttämättömänä ja vääjäämättömänä oireena tästä absurdiuden kokemuksesta.

Leimattu

Olen maalannut suullani olemisen lasiin ja toiselta puolelta katsottuna se oli oikea suu. En liiemmin piitannut, koska minun tuli kiire allekirjoittaa jokainen eleeni ja paiskata kauas jokainen kengänpohjaani tarttunut muren. Elehtiminen on ikuista leimaamista. En tahdo, että minusta jää mitään epätäydellisiä jälkiä.

Hämärässä

Ovella on muistikuva
kun minä puhallan kynttilän henkiin
ja lattia muodostuu allemme.

Lunnaat

On mahdotonta lukea naurulokin lento,
lehtikuusen taipuma
tai päivän vääjäämätön horisontti

Me laskemme orvot
pälyilevät katseet,

hiekanjyvän jonkun silmässä, tähtäimessä
alaston sokeuden piste
ja aforismin veriset lunnaat.

Rakkaudesta

Rakastan, en rakasta, rakastan
ja jotta mikään ei riittäisi, niin.

Pelko on kosminen syli.